Vaa'asta, ruoasta ja syömisestä on tullut vihollisiani. Ne hallitsevat elämääni, ja niiden ajatteleminen täyttää mieleni. Astun aamuisin vaa'alle ja rukoilen korkeampaa tahoa - rukoilen, että lukema olisi vähemmän kuin edellisenä aamuna. Vedän vatsaa sisään, hengähdän syvään ja astun vaa'alle. Päivän onnistuminen on pitkälti kiinni siitä, millaisia lukemia vaaka milloinkin näyttää.

Syömisestä on tullut viholliseni. Ruokailuhetket eivät enää tarjoa minulle nautintoa - syön ruokaa lähinnä siksi, että pysyisin hengissä. Haluaisin onnistua oksentamaan. Olen yrittänyt saada aikaan oksennusrefleksin työntämällä sormet kurkkuuni ja juomalla suolavettä, mutta en ole onnistunut kummallakaan keinolla. Tunnen itseni häviäjäksi ja ajattelen olevani lihava.

En meinaa uskaltaa katsoa peiliin, sillä peilikuvani näyttää rumalta. Minua katsoo vastaan ruma, turpea ja lihava nainen. Kuinka kukaan voi pitää minua kauniina? Minähän olen hirveä läski! Vedän poskia lommolleen - nyt näytän siedettävämmältä. Puuteroin kasvoni, maalaan luomiini mustat rajaukset ja viimeistelen meikkini ripsivärillä. Nyt näytän edes jotakuinkin ihmiseltä. Nyt uskallan lähteä ulos. Tiedän saavani jälleen kuulla ihmisiltä kommentteja laihtumisestani ja kuihtumisestani, mutten halua uskoa heitä. Haluaisin, mutten voi - silloin en voisi enää laihduttaa, ja minunhan täytyy, sillä olen läski. Loogista, eikö vain?

Milloin minusta tuli tällainen? Vielä vuotta aiemmin olin ylipainoinen mutta onnellinen. Nautin ruokailusta, ja herkuttelu oli yksi elämäni suurimpia intohimoja. Appivanhemmat ja aviomieheni alkoivat kuitenkin vihjailla turvonneesta, lihoneesta olemuksestani ja huonosta kunnostani, joten päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja aloittaa elämäntaparemontin. Ensin lähti kilo, kaksi, sitten jo viisi. Lopulta olin kymmenen kiloa hoikempi, mutta nälkä vain kasvoi syödessä. Olin kevääseen mennessä laihduttanut lähes kaksikymmentä kiloa, mutten osannut enää lopettaa. Mopo oli karannut käsistä. Kenties tämän irvikuvan syntyyn vaikuttivat myös aiemmat kokemukseni - koulukiusaaminen muokkaa kenen tahansa persoonallisuuden vinksalleen, ja omien vanhempien kannustamattomuus ei auta sekään eheän itsetunnon rakentumiseen. Peilistä, vaa'asta, syömisestä ja ulkonäöstä tuli yhtäkkiä vihollisiani. Mitä enemmän laihdun, sen lihavampana itseni näen. Mitä vähemmän syön, sen enemmän koen porsastelleeni. Ei, tässä ajattelumallissa ei ole päätä eikä häntää, mutta en osaa muutakaan.

"Sä olet kaunis", joku sanoo. Mieleni tekisi kirota, mutta tyydyn vain olemaan hiljaa. Enhän minä ole kaunis. Maailmassa on paljon minua kauniimpiakin naisia - minähän olen vain aivan tavallinen, ellen jopa ruma. Minun on pakko laihtua. Minun pitäisi ymmärtää olevani sairas, minun pitäisi tahtoa parantua, mutta en tahdo. Haluan olla kaunis, siro ja enkelinluinen. Millään muulla ei ole enää väliä.

Tervetuloa seuraamaan kieron mieleni kiemuroita. Tämä matka ei ole helppo, eikä saavutetuista etapeista saa palkintoja. Tämä matka voi viedä jopa hengen, mutta ehkä se on sen arvoista?