Ketä sairaudestaan voi syyttää? (Siis minähän en ole sairas, en ainakaan halua myöntää asiaa...) ;) Pitääkö loppujen lopuksi sairaudestaan syyttää vain itseään - laihdutusta aloitellessa melkein vannoi, ettei anna sen mennä liiallisuuksiin. Tutkimustuloksetkin osoittavat, että pieni painonpudotus vain tekee hyvää, jos sattuu olemaan ylipainoinen. Vaikuttavatko aiemmat kokemukset ihmisten negatiivisesta suhtautumisesta omaan ulkonäköön? Ilmeisesti.

Koulukiusatun elämä on rankkaa varsinkin, kun kiusaaminen kohdistuu omaan ulkonäköön. Lihominen sitten taas on  vaarallista, sillä sen avulla saa esimerkiksi appivanhemmiltaan runsain mitoin negatiivista huomiota. "Meidän poikamme tykkää hoikista tytöistä!" Tokihan heidän poikansa vaimo haluaa tehdä kaikkensa ollakseen hoikka ja miellyttääkseen miehensä silmää jälleen. Ensin tippuu kilo, ja lopulta kiloja on lähtenyt yli 20. Mikään ei enää riitä. Laihtuminen, laihdutus ja hoikkuuden ihannointi ovat alkaneet hallita elämää.

Syyllisyys on raskas tunne. Ketään muuta en jaksa syyttää tilanteestani, sillä oma kiero mieleni on saattanut minut tähän tilaan. Syyllisyyttä tunnen sen sijaan lähes jokaisesta suupalasta, jonka nielaisen. Mietin, kuinka paljon mikäkin ruoka-aine lihottaa ja mietin, miten saisin nekin kalorit kulutettua. Tunnen syyllisyyttä jo ruoan katsomisesta puhumattakaan sitten kunnon ruoka-annoksen syömisestä. A moment on lips, a lifetime on hips. Petollisia, pahoja kaloreita tuntuu olevan joka paikassa, enkä voi syödä niitä, sillä tunnen paisuvani hetkessä järkyttävän kokoiseksi ihrakasaksi. Se ei ole totuus, mutta en toisaalta halua enää sortua siihenkään ajatteluun, että 'ei se yksi herkku nyt mitään...'

Syyllisyyden tunteminen on arkipäivää, eikä siitä pääse eroon. Se vainoaa minua jatkuvasti.