Olenko säälinkerjääjä, koska sairastuin? Haluanko viestittää laihtumisellani tai laihduttamisellani jotain? Jonkun mielestä tällainen sairaus on tapa kerjätä huomiota, mutten minä julista suureen ääneen laihdutustani. Koulussa vain jätän aterioita väliin - en mene muiden kanssa syömään, sillä minulla ei ole nälkä. En kerro puolisolleni, olenko syönyt. Ei sillä että hän muistaisi kysyäkään. En halua kuunnella laihdutusjuttuja, sillä minulla ei ole niihin mitään annettavaa - kukaan ei halua kuulla juttuja 'juo kahvia äläkä syö' -laihdutuskeinosta, etenkin jos kärsii oikeasti ylipaino-ongelmasta. En puhu sisäisestä kamppailustani, mutta näkyykö se ulospäin?

"Minusta on kurja nähdä, kun selkeästi voit pahoin. Hae apua kun vielä voit", kirjoittaa ystäväni tekstiviestissään. Niin. Hae apua. Haluanko minä apua? Toinen ystävä kyselee kuulumisia, on huolissaan. Olen kuulemma jo liian laiha. Järjellä tiedostankin tilani, mutta tunteet tulevat mukaan kuvioihin, ja koko juttu kääntyy päälaelleen - en minä ole liian laiha, päin vastoin. Olen isokokoisin ihminen, joka maapallolla on nähty. Olen olen. Ettekö usko?

Kasvoistani kuulemma näkee, että olen menettänyt elämäniloni. Kai se on sitten jonkinlainen äänetön huuto. En uskalla kuitenkaan huutaa ääneen. En uskalla kertoa juuri kenellekään, millaista taistelua sisälläni käydään, ja kynnys lähteä puhumaan ulkopuolisille ihmisille on kovin korkea. Tunnen olevani itseni vanki. Nyt olen pääsemässä juttelemaan, mutta ajatus siitä ahdistaa suuresti. Entä jos paranen? Alanko sitten ahmia? Lihonko? En tahdo lihoa.

Milloin tämä loppuu?