Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Kurkkua kuristaa ja ahdistaa. Yritän nieleskellä ahdistusmönttiä pois kurkustani, mutta se on asettunut tukevasti koko ruoansulatuselimistöni ympärille. Mitä menin tekemään? MITÄ MENIN TEKEMÄÄN? Mitä oikein ajattelin, vai ajattelinko mitään? Jos voisin, hyppäisin parvekkeelta alas. Kuinka ironista onkaan, että asumme ensimmäisessä kerroksessa. Niin, sitä paitsi olen niin pelkuri, etten uskaltaisi hypätä, vaikka vähän korkeammalla asuisimmekin.

Vain yksi ajatus kiertää kehää mielessäni. Se ajatus piinaa, riivaa ja ilkkuu. Se ajatus kertoo minulle, etten voi koskaan onnistua missään. "Siinäs näit, repsahdit taas! Nyt olet ruma ja lihava, nyt joudut aloittamaan kaiken alusta!" Haluaisin lyödä vatsaani, hakata nyrkillä mahastani ulos kaiken ihran. Haluaisin työntää sormet kurkkuuni ja oksentaa. Haluaisin saada tuon pahan kehostani ulos hinnalla millä hyvänsä. Haluan, ihan oikeasti haluan, olla hoikka ja kaunis. Haluan ihmisten ihailevan minua, haluan heidän haluavan olla yhtä hoikkia ja kauniita kuin minä. Hoikkuuteen ja kauneuteen on omassa pienessä mielessäni vielä paljon matkaa.

Miksi menin syömään desilitran sitä kirottua jäätelöä? Miksi menin sortumaan? Nielin jäätelöä kuin untanäkevä - tunsin kylmän suussani, mutten uskaltanut nauttia mausta. Ei ruoasta saa nauttia. Ei ruokaa saisi edes syödä, pitäisi ennemmin juoda vettä. Olen huono ihminen. Haluaisin mennä ulos juoksemaan, mutta keskellä yötä se olisi sulaa hulluutta - joskaan sekään tila ei ole kaukana minusta.

Voisipa joku pelastaa minut tästä helvetistä.

Osaisinpa ottaa itseäni niskasta kiinni.

Haluanko kuitenkaan pelastua? Haluanko kuitenkaan parantua? Jos parantuisin, minusta tulisi jälleen lihava.